Usko unelmiin, ne käyvät toteen

Haluan nyt kirjoittaa siitä, kuinka ihmeessä mä päädyin tänne, siitä millaisen risuisen polun olen itse kulkenut ja siitä, miltä tulevaisuus halutessani näyttää. Ikinä, ikinä en voinut kuvitella näin tapahtuvan, mutta tapahtuipas kuitenkin, ja omalla tarinallani haluan kertoa, ettei mikään ole mahtotonta - oikeasti. Usko unelmiin, tee lujasti töitä niiden eteen, niele ylpeys ja ota kiitollisena vastaan se mitä sinulla on, tee töitä vielä vähän lisää ja pim, voit päästä ihan mihinkä vain.

Kaikki lähti siitä, kun 4-vuotiaana pääsin vanhemman siskoni jalanjäljissä ratsastustunneille joka toinen viikko. Näin kaksi kertaa kuukaudessa ratsasteltiin vuodesta toiseen paikallisessa ratsastuskoulussa, ensiksi pääsin taluttajasta eroon ja lopulta tehtiin vähän haastavampiakin koulu-juttuja, sekä hypättiin esteitä. Muistan vieläkin sen jännityksen määrän, kun osallistuin tuntiponeilla tallin harjoituskilpailuihin. Kerran kesässä pääsin ratsastusleirille, joka olikin pienempänä aikalailla vuoden kohokohta, kokonainen viikko heppailua!

Vuonna 2004 ajoin poniravikortin, ja tästä lähtien olen pyörinyt myös ravipuolella. Rallasimme kaverini kanssa ratsain shetlanninponeilla pitkin peltoja ja keräsimme kilometrejä myös kärryillä istuen. Muutamia ponistarttejakin tuli ajettua kilpaa. Raviurheilusta pidän myös kovasti edelleenkin, mutta tällä hetkellä väkisinkin siitä on hieman taukoa kun lajivalinta vei tällä kertaa ratsupuolelle. Joskus vielä kuitenkin haluan takaisin tämänkin harrastuksen pariin aktiivisesti, sitten joskus kun koulut on käytynä ja aikaa on.

 

Arkistojen kätköistä, kuva Sanna Mikkola

 

2007 mukaan kuvioihin tuli oma hevonen. Hevosen hankinnan jälkeen en enää päässyt ratsastusleirille, mutta tunneilla kävimme silti vielä pari vuotta, tarkasti en enää muista koska lopetimme ratsastuskoululla käynnin. Siskoni hevonenhan se alunperin oli, itse olin 11-vuotias enkä yltänyt edes harjaamaan kunnolla selän päältä. Kyseessä oli 6-vuotias lämminveriruuna, jonka raviura oli päättynyt hankosidevammaan ja kävelimmekin hevosta pitkän aikaa. Tällä ravurinrontolla ratsasteltiin maastossa ja vähän peltoa ympäri vuosien päivät, kunnes muutimme kentälliselle tallille ja pikkuhiljaa aloitimme lenkit myös siinä. Olisikohan se ollut 2009 kun oikeasti aloimme ratsastaa hevosta myös kentällä, vaikkakin edelleenkin maastoilu kuului liikutukseen vahvasti. Kesällä 2009 pääsin siskoni sponsoroimana myös leirille oman kanssa, kyseessä oli koulutusleiri nuorille, alaa vaihtaville tai muuten vaan vaiheessa oleville hevosille. Täältä haimme lisää vinkkejä hevosen ratsastukseen ja tästä lähtien pyörimme aina vain enemmän kentällä (ehkä siis jopa 3 tai ihan korkeintaan 4 päivää viikosta). Vuosien mittaan tästä hevosesta tuli koko ajan enemmän ja enemmän omani, toisilla ei ollut aikaa tai niin kovaa kiinnostusta kopukkaan ja itsehän kilttinä heppatyttönä hoidin hommani tunnollisesti pesäpallo-treenien ohessa. Tallillemme tuli yksi pieni, kusipäinen ponitamma, jota omistaja ei voinut ratsastaa ja itsehän otin sitten tämänkin kuin omakseni, vaikkakaan mitään kuluja ponista ei minulle tullut, kunhan ratsastin ja yritin viedä eteenpäin. Treenasin pesäpalloa 4 kertaa viikossa + pelit päälle ja hoidin kaksi hevosta yksin, koulustakin oli selvittävä ja koira lenkitettävä. Muistan vieläkin sen, kun olin juuri lähdössä toisella ratsastettavalla lenkille ja kello oli jotain yli kymmenen illalla, ikäähän mulla oli tuolloin 15- tai 16-vuotta. Jossain välissä multa katosi pesisjoukkue alta ja harrastus loppui siihen, tämä antoi onneksi vähän lisää aikaa. Silti mitään mullistavaa ei tapahtunut mun ratsastuksessa. Ratsastin yksin vanhaa ravihevosta ja kiukuttelevaa, himpun verran liian pientä ponia (olen siis mallia spagetti - painon puolesta pystyn mennä ties millä, mutta pituutta on vähän liikaa pikkuponeille), kukaan ei katsonut ja korjannut virheitä, vaan oli opittava itse. Ratsastin pilkkopimeässä pitkin metsiä otsalamppu päässä, ratsastin ulkona kun tuli kaatamalla vettä, tuuli myrkysi taikka oli metri lunta ja -30 astetta pakkasta - meillä ei ollut mahdollisuutta laittaa hevosta maneesipaikalle ja liikutettavahan hevoset oli sääolosuhteista huolimatta. Tämä tie oli erittäin hidas ja todella kivikkoinen, mutta satulassa istuttuja kilometrejä sain alle ja perusratsastustaito kehittyi.

 

Maastossa, maastossa, lähestulkoon aina maastossa. Mutta tyytyväisenä hevosen selässä ja vielä jopa valoisaan aikaan!
Kuva Sanna Mikkola

Yleensä pimeys oli siis tätä luokkaa..
Kuva Sanna Mikkola

On hanget korkeat nietokset, ja meikä ratsastaa ulkona. Mutta huomatkaa - meidän kenttä on jopa aurattu!! (yleensä se ei siis sitä ollut...)

 

Kovasti olen kiitollinen tälle pikkuponin omistajalle (ja äitille, joka mahdollisti yhden hevosen omistamisen, kiitos! <3), ponin tulopäivästä lähtien olemme puhaltaneet yhteen hiileen ja olen saanut ratsastaa hänen poneja sekä hevosiaan, jotka vaihtelivat kuitenkin paljon. Kyseessä on kuitenkin aina ollut joko pikkuruisia (setikka, welsh-mountain) tai vähän isompiakin poneja taikka nuoria hevosia, ikinä en saanut alleni kivaa, valmista hevosta. Kenelläkään ei ollut turhanpanttina sellaista hevosta. Katselin kun kaverit ja muut ratsastivat hienoja, kalliita hevosiaan ja nielin pettymyksen karvaan maun ollen tyytyväinen siihen mitä minulla oli - minulla oli kuitenkin mahdollisuus hevostella. Vuonna 2010 sisko lähti Austraaliaan töihin ja viimeistään tällöin meidän hevosesta tuli mun hevonen. Tein töitä hevosen eteen tuhansia tunteja, satunnaisesti valmentautuen mutta lähinnä yksin, mutta lopputulokseen voin kyllä sanoa täydellä ylpeydellä olevani tyytyväinen. Ravurinraadosta tuli hieno, lihaksikkaan pyöreä ja koulukiemurat taitava harrasteratsu, käytiinhän me jopa koulukisoissakin! Hoidin siis lukion ja oman hevoseni, koirani, sekä monesti vielä jonkun toisen hevosen kaveriltani. Päiväni olivat pitkiä eikä aikaa jäänyt liiaksi kavereille tai muille aktiviteeteille, mä kävin tallilla ja that's it. Kun pääsin koulusta kävin lenkillä, sitten lähdin tallille ja kotiuduin taas joskus iltamyöhään. Parhaimmillaan kävin vielä uudestaan lenkillä, ja jossain vaiheessa piti myös tehdä koulu ja syödä ja nukkuakin.

 

 Mun hani, hienoin mies 2011

 

 

 Loppuvuonna 2011-alkuvuonna 2012 aloin kuitenkin tuntea, että nyt riittää, mä haluan kehittyä eikä tämän hevosen kanssa se ole enää mahdollista, hevonen on niin hieno ja osaava kuin se ikinä voi olla. Pyörittelin vaihtoehtoja päässäni ja lopulta kotiutuneen siskoni kanssa päätimme myydä rakkaan eläimen toiseen kotiin kesällä 2012. Ensiksi ajattelin ottaa ylläpitoon jonkun kivan hevosen, jolla pääsisin edes vähän taas eteenpäin - nythän olin jo itse täysi-ikäinen ja töissä käyvä (kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2012), joten pystyin itse rahoittamaan harrastustani. Tie vei kuitenkin ulkomaille ja vajaan vuoden verran hoidin hevosia juoksuvauhtia Saksassa. Tänä aikana kuitenkin opinkin jotain taas lisää vaikken ratsastuksellisesti mennytkään eteenpäin - en siis ratsastanut hevosia kuin ihan silloin tällöin - ja opin tuntemaan ihmisiä. Suomi-loman aikana kesällä 2013 rupesin soittelemaan vanhoille tutuille uuden työpaikan toivossa, ja täällä sitä nyt ollaan ratsastajana Saksassa. Löysin itselleni paikan, jossa mut otettiin vastaan sellaisena kuin olen ja halutaan kehittää mua ratsastajana eteenpäin. Aiemminhan en ollut kilpaillut juuri mitään saatika hypännyt esteen kokoisia esteitä, metri oli mulle jo paljon. Nyt mä saan käyttööni hienot hevoset joilla kilpailla, mun pomo valmentaa mua esteillä ja käyn myös kouluvalmennuksissa, mulla on elämäni tilaisuus oikeasti ratsastaa ja päästä eteenpäin - ja mikä parasta, mä saan tästä vielä palkkaakin :) Jos mä jaksan ja haluan tehdä tätä ja töitä sen eteen, mulla on mahdollista hypätä kansainvälisiä ratoja ajan kuluttua. Mutta edelleen elän täällä päivä kerrallaan ja teen paljon töitä sen eteen, että kehittyisin. Yksi mahdottomalta tuntuva ajatus on jo saavutettu ja nyt ei muuta kuin suunta kohti seuraavaa.

 

Takana 7,5 yhteistä vuotta, toisen läpikotaista tuntemista, sataprosenttista luottoa ja liian kovaa kiintymystä.
Aika lentää, aloittaa jotain uutta ja päästää irti. Viimeiset kuvat, seuraavana päivänä Otto lähti uuteen kotiin.

Goodbye, my love <3

Kaikilla ei ole mahdollista omistaa omaa hevosta, niin kuin mulla oli, vaikkakaan mikään super-kopo omani ei ollutkaan. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus ratsastaa. Hanki hoitohevonen, siivoa tallia ja tee aitoja sen eteen, että saat ratsastaa. Älä odota, että kaikki tulee valmiina eteen, taistele äläkä anna periksi, jos oikeasti haluat tehdä tätä. Täysi-ikäisenä vuokraa hevonen tai ota se vaikka ylläpitoa vastaan, pystyt itse maksamaan harrastuksesi mikäli käyt töissä. Lähde ulkomaille, muualla päin maailmaa on niin paljon helpompi ratsastaa mitä Suomessa. Täällä on jatkuvasti niin paljo töitä tarjolla, että multa kysellään harvase viikko tiedänkö ketään, joka haluaisi tulla töihin. Jokainen hyvän perusratsastustaidon omaava voi saada töitä ratsastajana, etsi itsellesi sopiva työpaikka ja kunnollinen diili. Kotiliikuttajaksi pääsee helpostikin, siitä ei ole enää pitkä matka kisoihin oikeassa tallissa. Minulla on ystävänä useampi ulkomaalainen tyttö, joka on tullut tänne Saksaan ja myös kilpaillut. Itsekään en ollut tehnyt mitään erikoista Suomessa ennen tätä työpaikkaa, mäkin pystyin tähän niin kuka muu tahansa voi myös pystyä! Luota itseesi ja vielä kerran, tee töitä haaveidesi eteen niin vain taivas on rajana.