Usko unelmiin, ne käyvät toteen

Haluan nyt kirjoittaa siitä, kuinka ihmeessä mä päädyin tänne, siitä millaisen risuisen polun olen itse kulkenut ja siitä, miltä tulevaisuus halutessani näyttää. Ikinä, ikinä en voinut kuvitella näin tapahtuvan, mutta tapahtuipas kuitenkin, ja omalla tarinallani haluan kertoa, ettei mikään ole mahtotonta - oikeasti. Usko unelmiin, tee lujasti töitä niiden eteen, niele ylpeys ja ota kiitollisena vastaan se mitä sinulla on, tee töitä vielä vähän lisää ja pim, voit päästä ihan mihinkä vain.

Kaikki lähti siitä, kun 4-vuotiaana pääsin vanhemman siskoni jalanjäljissä ratsastustunneille joka toinen viikko. Näin kaksi kertaa kuukaudessa ratsasteltiin vuodesta toiseen paikallisessa ratsastuskoulussa, ensiksi pääsin taluttajasta eroon ja lopulta tehtiin vähän haastavampiakin koulu-juttuja, sekä hypättiin esteitä. Muistan vieläkin sen jännityksen määrän, kun osallistuin tuntiponeilla tallin harjoituskilpailuihin. Kerran kesässä pääsin ratsastusleirille, joka olikin pienempänä aikalailla vuoden kohokohta, kokonainen viikko heppailua!

Vuonna 2004 ajoin poniravikortin, ja tästä lähtien olen pyörinyt myös ravipuolella. Rallasimme kaverini kanssa ratsain shetlanninponeilla pitkin peltoja ja keräsimme kilometrejä myös kärryillä istuen. Muutamia ponistarttejakin tuli ajettua kilpaa. Raviurheilusta pidän myös kovasti edelleenkin, mutta tällä hetkellä väkisinkin siitä on hieman taukoa kun lajivalinta vei tällä kertaa ratsupuolelle. Joskus vielä kuitenkin haluan takaisin tämänkin harrastuksen pariin aktiivisesti, sitten joskus kun koulut on käytynä ja aikaa on.

 

Arkistojen kätköistä, kuva Sanna Mikkola

 

2007 mukaan kuvioihin tuli oma hevonen. Hevosen hankinnan jälkeen en enää päässyt ratsastusleirille, mutta tunneilla kävimme silti vielä pari vuotta, tarkasti en enää muista koska lopetimme ratsastuskoululla käynnin. Siskoni hevonenhan se alunperin oli, itse olin 11-vuotias enkä yltänyt edes harjaamaan kunnolla selän päältä. Kyseessä oli 6-vuotias lämminveriruuna, jonka raviura oli päättynyt hankosidevammaan ja kävelimmekin hevosta pitkän aikaa. Tällä ravurinrontolla ratsasteltiin maastossa ja vähän peltoa ympäri vuosien päivät, kunnes muutimme kentälliselle tallille ja pikkuhiljaa aloitimme lenkit myös siinä. Olisikohan se ollut 2009 kun oikeasti aloimme ratsastaa hevosta myös kentällä, vaikkakin edelleenkin maastoilu kuului liikutukseen vahvasti. Kesällä 2009 pääsin siskoni sponsoroimana myös leirille oman kanssa, kyseessä oli koulutusleiri nuorille, alaa vaihtaville tai muuten vaan vaiheessa oleville hevosille. Täältä haimme lisää vinkkejä hevosen ratsastukseen ja tästä lähtien pyörimme aina vain enemmän kentällä (ehkä siis jopa 3 tai ihan korkeintaan 4 päivää viikosta). Vuosien mittaan tästä hevosesta tuli koko ajan enemmän ja enemmän omani, toisilla ei ollut aikaa tai niin kovaa kiinnostusta kopukkaan ja itsehän kilttinä heppatyttönä hoidin hommani tunnollisesti pesäpallo-treenien ohessa. Tallillemme tuli yksi pieni, kusipäinen ponitamma, jota omistaja ei voinut ratsastaa ja itsehän otin sitten tämänkin kuin omakseni, vaikkakaan mitään kuluja ponista ei minulle tullut, kunhan ratsastin ja yritin viedä eteenpäin. Treenasin pesäpalloa 4 kertaa viikossa + pelit päälle ja hoidin kaksi hevosta yksin, koulustakin oli selvittävä ja koira lenkitettävä. Muistan vieläkin sen, kun olin juuri lähdössä toisella ratsastettavalla lenkille ja kello oli jotain yli kymmenen illalla, ikäähän mulla oli tuolloin 15- tai 16-vuotta. Jossain välissä multa katosi pesisjoukkue alta ja harrastus loppui siihen, tämä antoi onneksi vähän lisää aikaa. Silti mitään mullistavaa ei tapahtunut mun ratsastuksessa. Ratsastin yksin vanhaa ravihevosta ja kiukuttelevaa, himpun verran liian pientä ponia (olen siis mallia spagetti - painon puolesta pystyn mennä ties millä, mutta pituutta on vähän liikaa pikkuponeille), kukaan ei katsonut ja korjannut virheitä, vaan oli opittava itse. Ratsastin pilkkopimeässä pitkin metsiä otsalamppu päässä, ratsastin ulkona kun tuli kaatamalla vettä, tuuli myrkysi taikka oli metri lunta ja -30 astetta pakkasta - meillä ei ollut mahdollisuutta laittaa hevosta maneesipaikalle ja liikutettavahan hevoset oli sääolosuhteista huolimatta. Tämä tie oli erittäin hidas ja todella kivikkoinen, mutta satulassa istuttuja kilometrejä sain alle ja perusratsastustaito kehittyi.

 

Maastossa, maastossa, lähestulkoon aina maastossa. Mutta tyytyväisenä hevosen selässä ja vielä jopa valoisaan aikaan!
Kuva Sanna Mikkola

Yleensä pimeys oli siis tätä luokkaa..
Kuva Sanna Mikkola

On hanget korkeat nietokset, ja meikä ratsastaa ulkona. Mutta huomatkaa - meidän kenttä on jopa aurattu!! (yleensä se ei siis sitä ollut...)

 

Kovasti olen kiitollinen tälle pikkuponin omistajalle (ja äitille, joka mahdollisti yhden hevosen omistamisen, kiitos! <3), ponin tulopäivästä lähtien olemme puhaltaneet yhteen hiileen ja olen saanut ratsastaa hänen poneja sekä hevosiaan, jotka vaihtelivat kuitenkin paljon. Kyseessä on kuitenkin aina ollut joko pikkuruisia (setikka, welsh-mountain) tai vähän isompiakin poneja taikka nuoria hevosia, ikinä en saanut alleni kivaa, valmista hevosta. Kenelläkään ei ollut turhanpanttina sellaista hevosta. Katselin kun kaverit ja muut ratsastivat hienoja, kalliita hevosiaan ja nielin pettymyksen karvaan maun ollen tyytyväinen siihen mitä minulla oli - minulla oli kuitenkin mahdollisuus hevostella. Vuonna 2010 sisko lähti Austraaliaan töihin ja viimeistään tällöin meidän hevosesta tuli mun hevonen. Tein töitä hevosen eteen tuhansia tunteja, satunnaisesti valmentautuen mutta lähinnä yksin, mutta lopputulokseen voin kyllä sanoa täydellä ylpeydellä olevani tyytyväinen. Ravurinraadosta tuli hieno, lihaksikkaan pyöreä ja koulukiemurat taitava harrasteratsu, käytiinhän me jopa koulukisoissakin! Hoidin siis lukion ja oman hevoseni, koirani, sekä monesti vielä jonkun toisen hevosen kaveriltani. Päiväni olivat pitkiä eikä aikaa jäänyt liiaksi kavereille tai muille aktiviteeteille, mä kävin tallilla ja that's it. Kun pääsin koulusta kävin lenkillä, sitten lähdin tallille ja kotiuduin taas joskus iltamyöhään. Parhaimmillaan kävin vielä uudestaan lenkillä, ja jossain vaiheessa piti myös tehdä koulu ja syödä ja nukkuakin.

 

 Mun hani, hienoin mies 2011

 

 

 Loppuvuonna 2011-alkuvuonna 2012 aloin kuitenkin tuntea, että nyt riittää, mä haluan kehittyä eikä tämän hevosen kanssa se ole enää mahdollista, hevonen on niin hieno ja osaava kuin se ikinä voi olla. Pyörittelin vaihtoehtoja päässäni ja lopulta kotiutuneen siskoni kanssa päätimme myydä rakkaan eläimen toiseen kotiin kesällä 2012. Ensiksi ajattelin ottaa ylläpitoon jonkun kivan hevosen, jolla pääsisin edes vähän taas eteenpäin - nythän olin jo itse täysi-ikäinen ja töissä käyvä (kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2012), joten pystyin itse rahoittamaan harrastustani. Tie vei kuitenkin ulkomaille ja vajaan vuoden verran hoidin hevosia juoksuvauhtia Saksassa. Tänä aikana kuitenkin opinkin jotain taas lisää vaikken ratsastuksellisesti mennytkään eteenpäin - en siis ratsastanut hevosia kuin ihan silloin tällöin - ja opin tuntemaan ihmisiä. Suomi-loman aikana kesällä 2013 rupesin soittelemaan vanhoille tutuille uuden työpaikan toivossa, ja täällä sitä nyt ollaan ratsastajana Saksassa. Löysin itselleni paikan, jossa mut otettiin vastaan sellaisena kuin olen ja halutaan kehittää mua ratsastajana eteenpäin. Aiemminhan en ollut kilpaillut juuri mitään saatika hypännyt esteen kokoisia esteitä, metri oli mulle jo paljon. Nyt mä saan käyttööni hienot hevoset joilla kilpailla, mun pomo valmentaa mua esteillä ja käyn myös kouluvalmennuksissa, mulla on elämäni tilaisuus oikeasti ratsastaa ja päästä eteenpäin - ja mikä parasta, mä saan tästä vielä palkkaakin :) Jos mä jaksan ja haluan tehdä tätä ja töitä sen eteen, mulla on mahdollista hypätä kansainvälisiä ratoja ajan kuluttua. Mutta edelleen elän täällä päivä kerrallaan ja teen paljon töitä sen eteen, että kehittyisin. Yksi mahdottomalta tuntuva ajatus on jo saavutettu ja nyt ei muuta kuin suunta kohti seuraavaa.

 

Takana 7,5 yhteistä vuotta, toisen läpikotaista tuntemista, sataprosenttista luottoa ja liian kovaa kiintymystä.
Aika lentää, aloittaa jotain uutta ja päästää irti. Viimeiset kuvat, seuraavana päivänä Otto lähti uuteen kotiin.

Goodbye, my love <3

Kaikilla ei ole mahdollista omistaa omaa hevosta, niin kuin mulla oli, vaikkakaan mikään super-kopo omani ei ollutkaan. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus ratsastaa. Hanki hoitohevonen, siivoa tallia ja tee aitoja sen eteen, että saat ratsastaa. Älä odota, että kaikki tulee valmiina eteen, taistele äläkä anna periksi, jos oikeasti haluat tehdä tätä. Täysi-ikäisenä vuokraa hevonen tai ota se vaikka ylläpitoa vastaan, pystyt itse maksamaan harrastuksesi mikäli käyt töissä. Lähde ulkomaille, muualla päin maailmaa on niin paljon helpompi ratsastaa mitä Suomessa. Täällä on jatkuvasti niin paljo töitä tarjolla, että multa kysellään harvase viikko tiedänkö ketään, joka haluaisi tulla töihin. Jokainen hyvän perusratsastustaidon omaava voi saada töitä ratsastajana, etsi itsellesi sopiva työpaikka ja kunnollinen diili. Kotiliikuttajaksi pääsee helpostikin, siitä ei ole enää pitkä matka kisoihin oikeassa tallissa. Minulla on ystävänä useampi ulkomaalainen tyttö, joka on tullut tänne Saksaan ja myös kilpaillut. Itsekään en ollut tehnyt mitään erikoista Suomessa ennen tätä työpaikkaa, mäkin pystyin tähän niin kuka muu tahansa voi myös pystyä! Luota itseesi ja vielä kerran, tee töitä haaveidesi eteen niin vain taivas on rajana.

Ilmalentoa ja vapaiden viettoa

Maapallon tällä saralla päivät pyörii pyörimistään. Nyt tämän viikon olen tehnyt ihan super paljon töitä, joka päivä aikalailla 12-13 tuntia, huh huh.. Eilen ja tänään olen ollut kuitenkin ihan täysin vapaalla, I like! Meille tuli yksi vanha hevonen takaisin (Pessoa) ja tästäkin tuli nyt mun ratsastettava, ennen toinen tyttö ratsasti sen ja mun tarvi huolehtia vain koneeseen. Toisaalta taas racepony lähti, eli siltä kantilta naamamäärä pysyi samana. 3-vuotiaat tammavarsat on laitettu satulaan ja viikon-parin päästä jonkun häiskän pitäisi tulla niitä ratsastamaan. Toinen otti satulan vallan leppoisasti vastaan, mutta toinen suorittikin sellaiset rodeot, että en ole ikinä nähnyt yhtä hurjaa. Ei muuta kun itselle tossua toisen eteen ja pikaisesti alta pois. Täällä toimenpide suoritettiin kävelykoneen keskellä olevassa pyöröaitauksessa tyylillä satula selkään, vyö kiinni ja vauhtia varsaan.

 

Mun baby, racepony

 

Toissapäivänä hyppäsin Pessoalla vähän ja meni muuten ihan tosi kivasti, mutta loppuvaiheilla onnistuin jälleen jättämään satulan. Aluksi hyppäsin vain yksittäistä pystyä molemmista suunnista ja tästä siirryin sitten yhden askeleen sarjalle melko helpolla keep going-välillä. Kerran toin sitten hevosen liian lähelle ensimmäiselle osalle, enkä ollut tarpeeksi nopea korjatakseni tilannetta täysin - ja tästä seurasikin oma rantautumiseni. Aluksi puskin hevosta eteenpäin sisäänhypyn jälkeen, sitten se olikin jo menossa ohi ja itsekin olin tässä vaiheessa jo out of balance hevosen vasemmalla kyljellä, ja lopulta se päättikin hypätä B-osan okserin, itse edelleen ties kuinka päin satulassa, enkä todellakaan tippaakkaan hypyssä mukana. Ilmassa näin tolppien päät pelottavan lähellä ja fiilis oli sitä mukaa, että toivottavasti A) hevonen ei vaan rämähdä tolppien päälle ja hajota itseänsä tai B) en itse tipahda kyydistä tolppien päälle, sitten tulee iso pipi. Laskeuduttiin esteeltä kuitenkin vielä molemmat hengissä ja puomeihin taikka tolppiin koskematta. Itse vaihdoin tässä vaiheessa kaulan kautta Pessoan oikealle kyljelle kun kurvikin oli sopivasti vasemmalle ja tajusin, että nyt mennään. Näin edessäni seinän ja ajattelin vain, että oi ei, ei seinään, ei seinään! Noh, minnekäs muualle kuin seinään.. Jätin hevosen siis kohtuu kovalla ryminällä ja totesin estemaneesin seinät ihan riittävän kovaksi rakennelmaksi, kun aikani sitä tarkastelin hevosen ja seinän välissä. Laskeuduttuani ja hevosen jalkojen hävitessä naaman edestä totesin, että hengissä ollaan. Kipeääkään ei onneksi ottanut, hyvä tuuri oli matkassa. Käteen sain muutaman mustelman ja nirhaman, sekä polven alla ja reidessä on myös isot mustelmat, mutta muuten olen ihan täysin ehjä. Enemmänkin olisi voinut käydä, onneksi tällä kertaa ei sattunut sen kummemmin. Hiekkaan mulla vaan oli ihan joka paikassa, paidan alla, housuissa ja jopa chapseissa, hetken kun yritin pitää hevosesta kiinni. Loput hypyt menivätkin taas jälleen ihan hyvin ja en voinut kuin nauraa tippumiselle. Eilinen meni vielä ihan sujuvasti, mitä nyt kättä ja polvea vähän kiristi silloin tällöin, mutta tänään polvi on ollut vähän oikukkaampi eikä ole tykännyt sen enempää kävelystä kuin koukussa olostakaan. Huomenna pitäisi kiivetä taas hevosen kyytiin, saa nähdä kuinka jalka pelittää. Mun pitäisi vielä alkaa ratsastamaan taas normaalisti (eli myös laukkaamaan) hevosta, jolla on muutenkin sen verran kevyt takaosa, että porukka lentelee sieltä myös käynnissä - ja hevonen on mennyt nyt 2-3 viikkoa vain käyntiä ja ravia 20min suoralla uralla... Saa nähdä millainen ramborata mua huomenna odottaakaan.

 

Suklaatehtaan satoa

 

Mun vapaapäivät olen viettänyt periaatteella poissa kotoa ja tallilta, rentoutuen ja nauttien. Molempina aamupäivinä kävin tallilla 10min droppaamassa ja ruokkimassa pari hevosta. Eilen ajoin ensiksi leipomoon hakemaan aamupalaa ja sen jälkeen paikalliselle suklaatehtaalle, oi nam tuota paikkaa! <3 Sieltä suuntasin Oberhauseniin Euroopan suurimpaan ostos- ja vapaa-ajankeskukseen Centroon. Aluksi ajattelin kysyä kaveria mukaan, mutta sitten totesin että kun yksin menen saan käydä, poiketa ja pysähtyä juuri siellä missä haluan ja tehdä mitä lystään, ajoin siis yksin. Ostarissa kului oma aika kauppoja kierrellen ja syömässäkin kävin hieman ennen lähtöä. Rahaa meni, mutta enpä paljoa ole vielä tämän reilun 2kk aikana kerennyt ostelemaankaan mitään, ja kaikki mitä tuolta kotiutin olikin aikalailla tuikitarpeellista tai kauan haaveiltua. Centrosta ajoin Recklinghauseniin 2500 neliön kokoiseen hevostarvikehelvettiin - Loesdaulle. Täältä ostin itselleni muutaman tavaran ja kaverille Suomeen postitettavaksi muutaman, kuuma linja Pohjanmaalle kävi erittäin vilkkaasti whatsapin kautta ja kanssa-asioijat kummastelivat, kun kuvasin joka toisen tavaran. Se on kivaa, kun täällä on hepparojut edullisempia mitä Suomessa, valikoimaa enemmän, paremmat alet ja esim. pienillekin poneille saa ihan kaikkea päästä varpaisiin ja kaikissa sateenkaaren väreissä, Suomessa kun ei näille meinaa minkäänlaista valikoimaa olla. Illalla käytiin vielä hyvän kaverin kanssa ulkona syömässä, oli ihanaa pitkästä aikaa istua alas ja jutella kaikkea mitä mieleen tuli monen tunnin ajan. Tänään viihdyin aluksi Borkenissa. Kävin aamupalalla ja kiersin pari kauppaakin sekä uskaltauduin jopa parturiin - sen verran monta epäonnistunutta kokemusta taikka tarinaa tiedän, että hetken verran piti kerätä rohkeutta ennen liikkeeseen astumista. Nyt olen kyllä tulokseen täysin tyytyväinen, onneksi näin. Iltapäivästä ajoin sitten vielä vartin päähän jo hieman isompaan kaupunkiin, Bocholtiin, jossa vietin aikaa käveleskellen kaupungilla ja ostoskeskuksessa, sekä istuen kahvilassa syöden päivän ruuan lukien kirjaa ja vaan katsellen ohikulkevia ihmisiä. Illasta tulin takaisin kotiin ja siivosin jopa hieman, hyvä mä!

 

Loesdaun valikoima on VALTAVA - ja sieltä löytää paljon myös kaikkea hauskaa :)

Saalis

 

Täällä on ollut ihan huippukelit taas jälleen kerran. Hiihtelen tallimarkilla menemään t-paidassa aivan helposti, aurinko paistaa ja ilma on tosi lämmin myös öisin. Mun hevosetkin ovat seisseet taas nakuina tallissa ympäri vuorokauden. Jopa tallin grilli kaivettiin torstaina talvivarastosta ja illalla grillattiin porukalla tallilla.

Täällä taas

Blogi ei ole vielä (ainakaan, ehkä, toivottavasti) kuivunut kokoon, intoa kirjoittamiseen ei vaan ole ollut pätkän vertaa enkä kyllä kieltämättä ole avannut konettakaan kohta varmaan kahteen viikkoon, mitä nyt vähän facebookia ja paria blogia seuraillut puhelimen kautta. Muutaman viime viikon aikana olen tuntenut pelottavan monta kertaa, että olisi vain parasta luovuttaa, pakata kamat kasaan ja lähteä kotiin. Samalla hetkellä sitten kuitenkin mietin, että mulla on ihana työ, huippuhyvä työdiili ja ainutkertainen mahdollisuus tehdä tätä hommaa näin niin kuin nyt teen. Jos lopettaisin tähän, en ikinä enää tulisi saamaan samanlaista mahdollisuutta ratsastaa, kehittyä ja kilpailla. Ja tätä mä kuitenkin halua tehdä ja tykkään kovasti siitä mitä teen. Viime päivät ovat jo menneet vähän valoisammissa merkeissä, ehkä se tästä lähtee taas helpottamaan. Jokaisella on joskus huonoja hetkiä, ehkä se nyt on vaan mulla. Pakollahan ei voi tehdä mitään määräänsä enempää tai hajoaa pää, toivon kuitenkin totisesti että saan motivaation takaisin ennen kuin on oikeasti aika kääntää auton nokka kohti Suomea. Joku päivä mun pitää vielä jatkaa opiskelua ja tehdä jotain fiksuakin elämälläni, mutta vielä ei ole se aika - nyt mun aika on olla täällä ja ratsastaa, nauttia superhienosta hetkestä mun taipaleellani :)

 

Kumihanska oli mun kanssa samaa mieltä - tiputin sen siis ihan sattumanvaraisesti lattialle ja näin kävi

Suklaa auttaa kaikkeen! Varmaankin maailman parasta laatuaan, ja samalla kalleinta. Yleensä en malta tätä ostaa, mutta nyt sain halvnnuksesta :)

 

Mun pomolla on mennyt nyt puurot ja vellit ihan täysin sekaisin. Meillä on paljon amerikkalaisia asiakkaita ja heille pitää yleensä olla helppoja, kivoja, easy going-hevosia M-luokkiin ja siitä eteenpäin. Ja mitä mulla seisoo tallissa - varsoja!  Mulle tuli kaksi 2-vuotiasta oria ja kaksi 3-vuotiasta tammaa, sitten on tämä 4-vuotias racepony joka menee melkeinpä kolmivuotiaasta. Ratsastan myös toisella tallilla 4-vuotiasta Cleo-tammaa. Tällä hetkellä kaikki 2v ja 3v babyt vaan kierää kävelykonetta ja rullailee ylämäkeen juoksumatolla + tietty jotain käsittelyjuttuja ja kauneudenhoitoa tulee harrastettua niiden kanssa. Tammoja ruvetaan laittamaan pian satulaan, mutta mun ei kuulemma onneksi tarvi olla se joka kiipeää ensimmäisenä kyytiin, mulla ei oo kunnolla aikaa tehdä sitä.  Lisäksi vanha tuttu Cool Cat (7v holsti-tamma) tuli takaisin kotiin, mutta sillä on tällä hetkellä jalassa jotain häikkää ja maanantaina saan lisätietoa hevosen jatkosta, eli kuinka kauan lomailee ja koska saa ruveta taas ratsastamaan. Ensi viikolla päiden määrän pitäisi lisääntyä vielä yhdellä uudella 5-vuotiaalla tammalla. Sitten rupeaakin olemaan pikkuhiljaa lukumäärä täysi, varsinkin nyt kun teen vielä aamupäivää toiselle työnantajalle, tai muuten loppuu vuorokaudesta tunnit. Pitäisi kuvata näiden naamat joku päivä ja pistää tännekin esille. Noh, ehkä näistä nuorista tulee sitten isona hyviä, ainakin paperit puhuvat puolestaan eikä mun pomolla kyllä huonoja hevosia olekaan, paitsi toi täykkäri. Blogin nimeä viitaten, uskon ja toivon että työskentelen tulevaisuuden GP-hevosten kanssa.

 

Voerden kisat 29.9, viimeiset ulkona tälle vuotta

Yhdet kisat kävin hyppäämässä 4.10. 8 virhepistettä ei nyt ole mikään kehuttava tulos A**-luokasta, mutta fiilis oli hyvä ja ite ratsastin paljon, paljon paremmin mitä viime kisoissa (jossa kielsin pihalle luokassa A*, heh heh..). Ite olin ihan tyytyväinen ja pomo oli tyytyväinen, joten alles gut. Mulla oli kyllä radalla hivenen päätön kana-olo, hevonen juoksi ja mä yritin sinnikkäästi kääntää sen tolppien väliin, tietoakaan mistään muusta. Parissa pienemmässä kaarteessa sain ratsastettua hevosta vähän takaisinkin ja paremmin kasaaan jolloin hypytkin olivat paljon parempia, muuten se viipotti. Nyt on vapaa ja ensi viikonloppuna pitäisi hypätä taas. Täälläkin ollaan vihdoin siirrytty hallikauteen, hyvästi nurmihokit! Saksan hallikisat on ihan okei, aina on verryttelymaneesi ja ratamaneesi erikseen, ei siis mitään hetken verryttelyaikoja ja ulkosalla kenailua.

 

Mun vanhemmat kävivät visiitillä täällä ja käytiin mm. Kölnissä kiipeämässä 533 porrasta tuomiokirkon torniin, ja alas tottakai sama määrä. Vähän piti puhaltaa kiivetessä, mutta reippaasti tallattiin kerralla ylös asti ilman turhia hengähdystaukoja. Näyttävä kirkko ulkoa katsottuna, mutta sisältä aika tylsä. Ja hei, mä sain suomalaista ruisleipää ja Fazerin lontoon rae-suklaata! <3

 

Säät on pikkuhiljaa kylmenemään päin, nyt pari päivää on tullut vettä ja ollut muutenkin aika kalikali, mutta tätä ennen oli kyllä ihan huippukelit monta viikkoa, helposti tallasi farkuissa ja topissa menemään ja näinkin oli liian kuuma.

 

Vielä kelpaa, 1.10.2013

Kölnin tuomiokirkko

Köln